Hännän heilautuksella suoraan sydämeen

Päädyttyäni monen mutkan kautta henkiselle polulle, olen huomannut kasvavan herkkyyden valtaavan alaa mielessäni. Minulle tätä on ehkä ollut hankalakin myöntää. Olen lapsesta asti pitänyt itkemistä heikkouden merkkinä. Ylipäätään tunteiden näyttäminen ja tunteiden osoittaminen on ollut epämukavaa. En ole halunnut muiden näkevän minua heikkona itkupillinä. Viime aikoina olen pohtinut, mistä ihmeestä nuo selkeästi opitut ajatusmallit kumpuavat.

Todennäköisesti olen alkanut rakentamaan tätä vahvaa panssaria herkkyyttä ja vaikeita tunteita vastaan aivan pienestä lapsesta pitäen. Olen ehkä napannut pohdiskelevana lapsena epähuomiossa ja ajattelematta lausutut sanat siten, ettei itkeminen ole hyväksyttää. Vain pienet vauvat itkevät ja isot tytöt pärjäävät. Isot tytöt eivät valita turhista. Uskoisin, että saatte ajatuksesta kiinni. Koulukiusaaminen on varmasti myös kasvattanut panssariini yhden kerroksen lisää. Sanat eivät voi satuttaa, kun ne kimpoavat panssarista. Satuttavat ne silti. Sitä ei kuitenkaan kukaan ulkopuolinen näe.

Panssarini kanssa olen navigoinut elämässäni eteenpäin. Monet hautajaiset olen istunut kuivin silmin, vaikka olisi itkettänytkin. Jossain vaiheessa aloin jopa kammoksua itkemistä kenenkään nähden. Kurkussa tuntuvan palan nieleskely tuli tutuksi. En oikein osannut suhtautua itkeviin ihmisiin. Olin liian lukossa ja panssarini ympäröimänä. Tutussa ja turvallisessa panssarini sisällä olevassa kuplassa itkin yksin, kenenkään näkemättä.

Kuten usein sanotaan; lemmikit ja lapset voivat murtaa kovimmankin kuoren. Lasten kanssa en ole oikein koskaan oppinut olemaan. Eläimet taas ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Kovan panssarini lopulta mursi elämäni koira, Nuutti. Tähänastisen elämäni kovin paikka oli päästää menemään sielunkoirani kohti sateenkaarisiltaa. Valehtelematta, en ole koskaan itkenyt ja surrut niin paljon kuin tammikuussa 2021. En yksinkertaisesti voinut pitää sisälläni surua. Itkin jopa vieraiden ihmisten läsnä ollessa. Tuolloin panssarini rupesi murentumaan, pala palalta. Jälkikäteen olen todennutkin, että Nuutin tehtävänä oli opettaa minulle uudelleen itkemisen ja suremisen taidot. Nämä taidot, jotka olin unohtanut kauan sitten. Kukaan muu ei siihen kyennyt.

Näiden neljän vuoden aikana olen pienin askelin tutustunut herkkyyteeni uudelleen. Olen tuntenut surua ja menetyksen tunnetta, purkanut tunnekuormaani. Olen opetellut näyttämään tunteitani, niitä ikäviä ja vaikeitakin. Olen hyvin vahvasti tunteva ihminen. Aistin ihmisten tunnetiloja pelkästään olemalla samassa tilassa. Silloin tällöin kömmin kilpikonnan tavoin panssarini suojaan, kun kaikki on liikaa. Tätä ei kuitenkaan tapahdu enää usein. Reiki on auttanut tässä suuresti. Reikin avulla olen pystynyt käsittelemään tunteita, purkamaan niitä sekä luomaan oman turvallisen ja rauhallisen tilan energiakenttääni. En siis tarvitse panssaria enää.

Ajatusmallini ovat muuttuneet terveempään suuntaan. Olen ehkä löytänyt herkkyydestä oman supervoimani. Itkeminen ja suru ovat kuitenkin vain osa herkkyyttä. Minulle itkeminen ja sureminen ovat olleet ylivoimaisesti suurimpia esteitä, jotka koen ylittäneeni. Kiitos sielunkoirani.