Rajakokemukset - kun kuolema opettaa elämään

Lähellä kuolemaa käyneet kokevat joskus selittämättömiä asioita. Monet ovat kuulleet kertomuksia ruumistapoistumiskokemuksista, edesmenneiden läheisten tapaamisesta ja kohti valoa kulkemisesta. Voisiko kuolemanrajakokemuksista keskusteleminen lievittää kuolemanpelkoamme ja käsitystämme elämästä? Entä mitä se kertoo maailmankuvastamme?

Kuolemanrajakokemus on nimitys, jolla kutsutaan esimerkiksi vakavassa onnettomuudessa olleiden tai sairaskohtauksen saaneiden ihmisten kokemuksia rajan toisella puolella käymisestä. Näitä kokemuksia on kirjattu ylös ajan sivun – niitä löytyy niin Raamatusta, keskiaikaisesta kirjallisuudesta kuin Platonin teksteistäkin. Ne ovat myös läsnä niin sanotuissa kuolleiden kirjoissa, joita tunnetaan monissa eri kulttuureista, ja jotka käsittelevät kuolemaa, sitä seuraavia vaiheita ja antavat ohjeita elämään. Jotain sekin kertonee, että ymmärrämme heti, mitä ”rajan toisella puolella käyminen” tarkoittaa.

Kuolemanrajakokemuksista puhuminen on kuitenkin monin tavoin vaikeaa. Jotkut vaikenevat kokemuksistaan leimautumisen pelossa. Kokemuksesta puhuvillakin on haasteita, sillä sitä on vaikea puhua sanoiksi, huolimatta siitä että kokemus jää tavallisesti hyvin tarkasti mieleen. Kokemukset eivät niin sanotusti tapahdu ajan tai kielen ”sisällä”. Tieteelle se taas on hankala – tai kiehtova – aihe, sillä se kyseenalaistaa perimmäisiä ajatusmallejamme liittyen olemassaoloon ja tietoisuuteen.

Minun on vaikea pukea tätä sanoiksi...sanoja ei ole...mitä sanon, ei tee oikeutta sille...koen olevani niin onnekas, että olen saanut kokea tämän, mutta en silti osaa kuvailla sitä. Siellä oli enemmän kauneutta...enemmän kuin mahtavin asia, jonka voit kokea elämässä. Mutta voin aina palauttaa sen mieleeni, aina.

Sally muistelee pyöräonnettomuutta seurannutta kokemusta.

Toisaalta nykyisin kokemusten tutkimiseen on entistä paremmat mahdollisuudet. Lääketieteen kehityksen myötä monet niin sanotusti palaavat kuoleman rajalta. Poikkitieteellinen tutkimus puolestaan mahdollistaa kokemuksen henkisen, psykologisen ja fyysisen ulottuuvuden huomioimisen.

Tieteellinen tutkimus jää kuitenkin usein pitkäksi aikaa tutkijoiden käsiin. Mutta Penny Sartori, kuolemanrajakokemuksia väitöskirjatyössään tutkinut teho-osaston hoitaja, julkaisi hiljattain uudenlaisen kirjan. The Wisdom of Near-Death Experiences pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miten kuolemanrajakokemusten ymmärtäminen voi auttaa ihmisiä elämään rikkaampaa elämää. Sen keskeinen tavoite on lisätä ymmärrystä kuolemasta ja etenkin hyödyntää tätä tietoa sairaanhoidossa.

Kirja on perinpohjainen, mutta samalla lohdullinen ja ihmisten kokemuksia kunnioittava. Siinä pohditaan kuolemaa monista näkökulmista ja lukijalle tarjotaan runsaasti esimerkkejä hämmentävistä kokemuksista. Sartori pohtii myös sitä, miten kuolemanrajakokemukset pakottavat katsomaan tieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle – tai ainakin sen rajoille.

Mitä kuolemanrajakokemukset ovat?

Kuolemanrajakokemukset voivat olla monenlaisia. Niitä voi myös tapahtua monenlaisissa tilanteissa, joskin monet raportoidut kokemukset liittyvät sydänpysähdyksiin. Myös vähemmän vakaviin tilanteisiin saattaa liittyä kuolemanrajakokemuksia muistuttavia henkisiä elämyksiä, joilla on pitkäkestoiset seuraukset. Ylen ohjelmassa kokemuksistaan kertovat suomalaiset ja kirjoitettuja lyhyitä raportteja on myös kerätty nettiin. Ohjelma paljastaa, miten erilaisia kokemukset ja niiden seuraukset voivat olla.

Yleisimpiä kuolemanrajakokemuksen elementtejä ovat ruumista poistuminen, äänen kuuleminen, oman elämän kertautuminen sekä tunnelin tai pimeyden läpi kulkeminen kohti valoa. Ruumiin ulkopuolella oleminen tapahtuu usein niin, että kuoleman rajalla oleva tai hetkellisesti kuollut katselee itseään ja tapahtumia ulkopuolelta ja pystyy monesti jälkikäteen kertomaan, mitä on tapahtunut. Myös sokeat voivat kokea näitä.

Kuulin kovan napsahduksen ja näin valonväläyksen, ja sillä hetkellä nousin nopeasti pois kehostani. En tuntenut kipua noustessani yhä korkeammalle ja korkeammalle, tuli pimeää ja matkustin edelleen nopeasti. Tunsin olevani valtavan rakastettu, aivan kuin koko universumi rakastaisi minua. Tulin jonkinlaisen esteen eteen, joka muistutti pensasaitaa. Aidassa kasvoi suuria kukkia, suurempia kuin pääni! Aidan takana oli ihmisiä, jotka katsovait minua ja vaikuttivat hyvin kiinnostuneilta. Siellä oli myös eräs nainen. Kutsun häntä 'loistavaksi'. Hän oli niin kaunis. Tiesin, että hän oli satoja vuosia vanha, mutta hänen kasvonsa näyttivät kolmikymppisen kasvoilta. Olin onnellinen siellä, rakkauden ja rauhan tunne oli kaunis. 'Sinun täytyy palata', nainen sanoi, vaikka en nähnyt kertaakaan hänen suunsa liikkuvan.

Christine Stewart, joka oli auto-onnettomuudessa 11-vuotiaana.

Kokemukseen liittyy usein keskustelu jonkun kanssa, joskaan tämä ei välttämättä tapahdu suusanallisesti. Usein raportoidaan kohtaamisia edesmenneiden läheisten kanssa. Usein juuri nämä – tai omasta kulttuuritaustasta tuttu henkiolento, kuten jumala tai enkeli – lähettävät ihmisen ”rajalta” takaisin elävien pariin.

Tälle rajalle kuljetaan usein jonkinlaisen välitilan kautta. Se voi tuntua putoamiselta tai pimeän tunnelin läpi kulkemiselta, mutta yleensä tätäkin vaihetta leimaa luottavaisuuden ja sanoinkuvaamattoman rauhan tunne. Se, mitä tästä seuraa, vaihtelee. Jotkut näkevät kauniin maisemaan niittyineen ja solisevine puroineen, toisia on vastassa aiemmin edesmenneitä sukulaisia, tai jopa lapsuuden lemmikki. Toisaalta Sartori kertoo, että joillakin on ollut epämiellyttäviä kuolemanrajakokemuksia, joiden kuvasto saattaa muistuttaa synkkää Raamatun helvettiä.

Rajalta paluu muuttaa elämää

Siinä missä itse rajakokemukset ovat kiehtovia – ja tieteellisestä maailmankatsomuksesta johtuen ne koetaan mystisinäkin, niiden seuraukset ovat vähintään yhtä kiinnostavia.

Rajakokemukset painuvat lähtemättömästi sen läpikäyneen ihmisen mieleen. Jopa lapsena ”paratiisin porteilla” käyneet pystyvät erittelemään kokemuksensa ja kertomaan siitä vuosikymmenien kuluttua. Keskeistä kokemuksissa on syvä ja kokonaisvaltainen onnen, ilon, rakkauden ja rauhan tunne, jota ei muutoin koeta. Lapsille kokemus saattaa jopa aiheuttaa jatkuvaa kaipuuta tähän tilaan. Monet kertovat, että he ovat palanneet elämään vastentahtoisesti.

Tutkimusten mukaan kuolemanrajakokemukset kuitenkin antavat kokijoilleen uuden näkökulman elämään. Monet heistä kokevat voimakkaasti olevansa yhtä koko universumin kanssa osana suurta ykseyttä. Se johtaa toimintatapaan, jota leimaa empatia ja herkkyys.

Kuolemanrajakokemus herätti minut ja muutti minua monin tavoin. Se myös auttoi minua ymmärtämään, että kukaan ei ole maapallolla 'sattumalta', vaan meillä kaikilla on tarkoitus, asia jota tulimme tänne tekemään tässä elämässä ennen paluuta 'kotiin'.

Kun katson maailmaa, minusta näyttää, että yhä enenevissä määrin ihmiset elävät elämäänsä ainoana tavoitteenaan 'saada', sen sijaan että he eläisivät sielunsa tarkoituksen mukaan...mikä on antaa.

Jules Lyons pohtii elämäänsä kuolemanrajakokemuksen jälkeen.

Rajalla käyneet tutkimusten mukaan kokevat, että heillä on elämässään tärkeä tehtävä, ja he usein käyttävät elämänsä niin sanotusti hyvään tarkoitukseen. Se tietenkin voi ilmetä eri tavoin: jotkut hankkivat työn, jossa voivat auttaa tai olla hyödyksi, toisten kohdalla se näkyy esimerkiksi lämpönä ja empatiana muita kohtaan.

Kokemus ykseydestä ja yhteydestä muihin olentoihin ja ympäröivään maailmaan muuttaa usein myös suhdetta ympäristöön. Kunnioitus luontoa ja eläimiä kohden voi korostua monien rajakokemuksen kokeneiden elämässä.

Erikoisempia seurauksia ovat muun muassa kyky lukea ajatuksia, joka saattaa hälvetä ajan myötä. Kuolemanrajakokemukset voivat myös herkistää esimerkiksi sähkölle. Jotkut eivät taas voi käyttää kelloja, sillä ne eivät yksinkertaisesti toimi. Myös valot saattavat oikutella näiden henkilöiden läsnäollessa.

Kohtaaminen edesmenneiden läheisten kanssa voi puolestaan vahvistaa käsitystä siitä, että kuolleet eivät ole täysin poistuneet keskuudestamme. He voivat osoittaa läsnäolonsa monin tavoin, ja rajakokemukset saattavat vahvistaa herkkyyttä, jolla aistia heidän läsnäolonsa, tai jonka avulla merkkejä siitä osataan tulkita.

Keskeisin kokemus on kenties kuitenkin se, että kuolema lakkaa pelottamasta. Siihen suhtaudutaan rauhallisesti ja luontevasti. Useat kokevat, että kuolema ei ole loppu, vaan siirtymä tai muutos. Vaikka kuolemaan voi muutenkin suhtautua luontevasti ja pelotta, keskeistä on se, miten tämä näkemys poikkeaa olennaisesti maailmankuvasta, jossa kuolemaa koetetaan kaikin keinoin lykätä ja se koetaan uhkana, jota ei haluta ajatella.

Kuoleman kieltämisen seuraukset

Kuten Sartori huomauttaa, kuoleman sosiaalinen merkitys on muuttunut. Se ei ole enää sosiaalinen tapahtuma, johon suhtaudutaan luonnollisesti. Monet kuolevat sairaalassa tai vanhainkodissa, kun omaiset puolestaan vaativat kuoleman ”torjumista” viimeiseen asti. Kuolemaa ei tahdota hyväksyä, mikä saattaa tehdä iäkkään läheisen viimeisistä hetkistä tuskallisia. Yhä useammat ihmiset myös kuolevat kliinisessä ympäristössä, koneisiin kytkettynä ja vieraiden ihmisten ympäröiminä.

Sartori kertoo, miten usein käy niin, että elämänsä loppuvaiheissa olevat ihmiset kuolevat juuri sillä hetkellä, kun omaiset eivät ole läsnä. Paitsi että se kertoo siitä, että todennäköisesti kuoleva saattaa vaikuttaa kuolinhetkeensä, se myös muistuttaa omaisten roolista rauhallisen kuoleman mahdollistamisessa. Kuoleva ymmärrettävästi haluaa tuntea, että omaiset pärjäävät ja heidän elämänsä jatkuu menetyksestä huolimatta.

Kuolemanrajakokemukset muistuttavat siitä, että kuolema ei välttämättä ole vihollinen, kaikin keinoin torjuttava paha. Se voi olla kaunis kokemus, joka – jos mikä – on osa elämän kiertokulkua. Se ei myöskään kosketa vain sairaita tai vanhuksia, vaan kaikkien meidän vastuulla on pohtia suhtautumistamme kuolemaan ja siihen, miten lähestymme kuolevia.

Kokemus vaikutti elämääni valtavasti. Uskon jumalaan, enkä todellakaan ole huolestunut kuolemasta. Jos lääkäri sanoisi, että kuolen huomenna, istuisin vain alas ja nauttisin siitä. En sano, että haluan kuolla, vaan että en ole peloissani, kun minun on aika lähteä. Kerron kaikille tapaamilleni ihmisille, etten pelkää kuolemaa.

Tajuttomana, puheeseen ja kipuun reagoimattomassa tilassa kokemuksensa aikana ollut nimeämätön potilas

Se kannattaa pitää myös mielessä, kun sairastuneen vanhuksen hoidosta sovitaan. Jos joutuu tilanteeseen, jossa täytyy päättää esimerkiksi leikkauksista, kannattaa pyytää tarkkoja tietoja siitä, mitä tuleman pitää. Kannattaa esimerkiksi kysyä, kuinka kauan toipuminen tulee kestämään ja selvittää, minkälaisia toimepiteitä sen aikana joudutaan tekemään.

Kuolemanpelko heijastaa maailmankuvaamme

Läheisten kuolema on kuitenkin usein raastava kokemus, ja siitä voi seurata muun muassa masennusta. Tieto kuolemanrajakokemuksista voi helpottaa tuskaa, vaikkei se menetyksen tunnetta poistakaan. Se myös herättää huomaamaan sen, miten suru on usein omaa tuskaamme menetyksen seurauksena. Myös kuoleva ihminen, jolla on tietoa rajakokemuksista, voi helpottaa omaisten tuskaa ennalta.

Kuolemanpelko, joka lienee tuttua monille meille, kertoo paljon maailmankuvastamme. Pelkäämme omaisten kuolemaa, mutta myös omaa kuolemaamme. Se näyttäytyy päätepisteenä, joka lopettaa suorituksen, jota elämäksikin kutsutaan. Surullisimmillaan elämä näyttäytyy suorituksena, jonka aikana pyritään kasvattamaan omaisuutta ja lisäämään elämänlaatua materiaalisessa muodossa. Niinpä elämään saattaa takertua kuin suorastaan omaisuutena, josta ei osata luopua, vaikka sen ikuinen säilyttäminen tässä muodossa ei ole ikinä ollut mahdollista.

Tiede ja tieteellinen maailmankuvamme, jolla on Suomessakin vankka asema totuutena, vaikuttaa olennaisesti käsityksiimme elämästä ja kuolemasta. Ihminen näyttäytyy irrallisena yksilönä ja keho ja mieli nähdään erillisinä: kehoa korjataan mielestä piittaamatta. Tiede näkee kehon osina, joita voi korjailla. Niinpä korjaamista jatketaan usein niin pitkälle, kuin mahdollista, sillä korjaamattomuus nähdään – myös omaisten taholta – epäonnistumisena.

Onkin kiinnostavaa, kuten Sartori huomauttaa, että lääketieteen edistymisen myötä kuolemasta puhutaan entistä vähemmän – myös teho-osastoilla ja vastaavissa paikoissa, joissa se on usein läsnä. Hoitajien kokemuksia ei ole juuri kartoitettu, vaikka monet heistä tietävät, että kuolevat esimerkiksi usein ”keskustelevat” kuolleiden omaistensa kanssa, ja kuoleman hetkellä sairaalan laitteet saattavat oikutella. Hoitajia ei myöskään juuri valmisteta kuoleman ja kuolevien omaisien kohtaamiseen, vaikka he ovat usein lähellä kuolevia ihmisiä ja voisivat helpottaa näiden oloa.

Tieteen näkökulmasta kuolemanrajakokemukset on usein leimattu harhoiksi tai hallusinaatioksi, tai lääkkeiden seurauksiksi. Näin ei kuitenkaan nykytutkimuksen valossa vaikuta olevan, vaikka kokemusten syntyä voidaan tulkita monilla tavoin, kuten Skepsiksen artikkeli paljastaa. On ajateltu, että kokemus liittyy aivojen hapenpuutteeseen, tai että sen salaisuus on käpyrauhasen tuottama DMT, joka on myös eräs voimakkaimmista psykedeelisistä huumeista. Käpyrauhasen yhteyttä kuolemanrajakokemuksiin on tutkinut Rick Strassman.

Keskeinen kysymys, jonka kuolemanrajakokemukset asettavat, on se, onko tietoisuus aivojen tuotetta. Kuoleman hetkellä aivot eivät periaatteessa toimi, mutta kokemukset kielivät tietoisuudesta tuollakin hetkellä. Tämä käsitys puolestaan mullistaisi keskeisiä ajatusmallejamme.

Se [kokemus] oli hyvin selvä, ei sellainen kuin morfiinin vaikutuksen alaisena ollessani kokemani hallusinaatiot. Hallusinaatiot olivat kamalia, en muista niitä enää niin selvästi, mutta huone pyöri ja seinillä juoksi hämähäkkejä edes takaisin ja minusta tuntui, että sänky liikkui seinien läpi. Ei, kuolemanrajakokemus oli hyvin erilainen.

Vakavasta sairaudesta toipunut, nimeätön potilas

Tavallisesti lääkkeiden aiheuttamat harhat ovat sitä paitsi sekavia, eivät noudata tiettyä kaavaa ja eivät läheskään aina ole miellyttäviä. Ymmärrys kuolemasta ja muutos suhtautumisessa siihen voisi Sartorin mukaan myös vähentää rauhoittavan lääkityksen tarvetta, jolloin kuolemaan voi valmistautua luonnollisemmin.

Sartori kuitenkin arvelee, että olemme keskellä muutosta, joka antaa vihdoin tilaa henkisillekin aspekteille vakavasti otettavillakin tahoilla. Hän ajattelee, että tieteellinen maailmankuva on edistynyt niin nopeasti, että henkinen kehityksemme on jäänyt sen jälkeen. Ymmärryksemme tieteen ulkopuolelle jäävistä, selittämättömistä asioista on lapsenkengissä.

Kuolemanrajakokemuksiin perehtyminen on osa tätä muutosta, ja niihin tutustuminen osaltaan lupaa helpotusta moniin luomiimme ongelmiin niin yksilön, kuin maailmankuvan ja luontosuhteemme näkökulmasta.

Lähde:

Penny Sartori: The Wisdom of Near-Death Experiences - How Understanding NDEs Can Help Us Live More Fully. Watkins Publishing, 2014.

Lainaukset ovat Sartorin haastattelemilta ihmisiltä tai hänelle lähetetyistä kirjeistä. Nimeämättömien potilaiden kokemukset ovat osa hänen tutkimustaan, ja siksi potilaiden nimiä ei kerrota.