Skip to main content

Revontulitaruja ympäri Tellusta, osa 2: Pohjois-Amerikka

  • ViljaJ

Revontulet eivät ole pelkästään meidän suomalaisten tai edes pohjoismaalaisten etuoikeus. Niitä on bongattu kautta aikain ympäri maailman, ja uskomattoman monella kansalla onkin taivaankannella tanssiviin valoihin liittyen omia, toisistaan poikkeavia tarinoita. Siinä missä suomalainen revontuli-nimitys pohjautuu taruun tuliketun turkin kipinöinnistä, on ilmiön uskottu syntyvän hyvin eri tavalla esimerkiksi Pohjois-Amerikassa, Aasiassa ja Etelä-Euroopassa.

Pohjois-Amerikkaa on asuttanut aikojen saatossa iso tokka saamelaisten kaltaisia alkuperäiskansoja. Laajalla alueella asui monta eri heimoa, jotka eivät isojen välimatkojen takia juuri kommunikoineet toistensa kanssa. Lähes jokaisella heimolla olikin siksi paitsi oma kieli ja tapansa, myös hieman omanlaisensa myytti kerrottavanaan revontuliin liittyen.

Alkuperäiskansat uskoivat revontulien johdattavan kuolleita

Vaikka intiaaniheimot ja inuiitit ovat selittäneet valoilmiötä kukin omalla tavallaan, on alkuperäiskansojen revontulitaruissa silti joitakin samankaltaisuuksia. Yksi toistuvista teemoista on kuolema.

Esimerkiksi Cree-intiaanit kertovat taivaankantta valaisevista mystisistä liekeistä tarinaa, jonka mukaan revontulet olisivat kuolleiden ystävien ja sukulaisten sieluja. Nämä katselevat taivaalta käsin maanpäällistä elämää ja yrittävät revontulten avulla kommunikoida tänne jääneiden rakkaidensa kanssa.

Toinen kautta mantereen revontuliin liittyvissä uskomuksissa toistuva teema on tuli – ovathan revontulet toden totta kuin taivaalla lepattavia liekkejä! Useimmissa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen revontulitaruissa tuli-elementti onkin kuoleman ohella läsnä tavalla tai toisella.

Revontulten on uskottu olevan kirjaimellisesti muun muassa henkioppaiden pitelemiä soihtuja. Niiden on ajateltu viitoittavan vastikään kuolleille tietä tuonpuoleiseen.

Algonkin-kansat puolestaan tarinoivat, että taivaankannen välkehdintä on Nanabozhon eli heidän luojansa aikaansaannosta. Legendan mukaan Nanabozho loi maailmaan ja meidät ihmiset, minkä jälkeen hän vetäytyi pohjoisessa sijaitsevaan kotiinsa. Sitä ennen hän teki kuitenkin lupauksen olla unohtamatta meitä ja seurata elämäämme vielä jatkossakin. Merkkinä lupauksensa lunastamisesta Nanabozho sytyttää aina tämän tästä tulia, joden kirkkaat lieskat valaisevat öisen taivaan.

Menonimee-intiaaneille Luoteis-Wisconsinin alueella liekit liittyivät niin ikään pohjoisen asukkeihin, mutta eivät suinkaan Nanabozhoon. Sen sijaan he uskoivat, että pohjoista asutti heimo ystävällisiä jättiläisiä. Intiaanit ajattelivat revontulten olevan jättien kalastuksessa apunaan käyttämiä soihtuja.

Toisaalta Pohjois-Amerikassa liikkuu myös hivenen puistattavia tarinoita revontulten synnystä. Esimerkiksi Washingtonin aluetta asuttaneet Makah-intiaanit kertovat legendaa valaan rasvaa polttavasta kääpiökansasta kaukana pohjoisessa. Tämän uskomuksen mukaan taivaalla näkyvät liekit ovat siis peräisin rasvakattiloiden alle sytytetyistä nuotioista.

Myös Mandan-heimo ajatteli valoilmiön liittyvän jollain tapaa tuleen, eikä tämäkään tarina ole siitä sivistyneimmästä päästä. Heille lieskat olivat peräisin suurten sotureiden sytyttämistä tulista, joiden yllä nämä kokkailivat kukistettujen vastustajiensa ruumiinosia.

Grönlannissa pelataan taivaallista palloa

Grönlanti on yksi maailman parhaista paikoista revontulten bongaamiseen. Siellä niitä nähdään säännöllisesti syyskuusta huhtikuuhun, joten tottakai myös Grönlannin aluetta asuttaneilla kansoilla on omat tarinansa taivaankannella tanssiviin valoihin liittyen.

Grönlannissa revontulia kutsutaan nimellä Arsarnerit – pallopeli tai “he, jotka pelaavat palloa”. Nimitys liittyy vahvasti alueen alkuperäiskansojen kertomaan legendaan ilmiön syntysyystä. Inuiitit nimittäin ajattelivat revontulten olevan eräänlaisen taivaallisen pallopelin ilmentymä. Siinä kuolleet pelaavat palloa mursun kallolla.

Hieman erikoinen fakta kuitenkin on, että kyseinen tarina kerrotaan kaukaisella Nunivak-saarella täysin päin vastoin. Saaren asukkaat siis ajattelevat kuolleiden mursujen pelaavan palloa jonkun ihmisparan kallolla, mikä jostain syystä näyttäytyy meille taivaankannen välkehdintänä. Olisipa hauska tietää mistä tarinat juontavat juurensa ja kumpi niistä sai alkunsa ensin!

Toisaalta Grönlannissa kerrotaan myös, että tämä taivaallinen valoilmiö olisi kuolleina syntyneiden lasten aiheuttama. Omalla tavallaan onkin helppo kuvitella lapsivainajien leikkisät sielut väreilevän valoilmiön taustalle.

Kuten sanottu, pohjois-amerikkalaisten revontulitarujen määrä kuvastaa lähes yksi yhteen manteretta ja sen ympäristöä asuttaneiden kansojen määrää. Tarinoita riittäisi siis vielä lisääkin, mutta useimmissa niissä sävy ja teemat ovat hämmentävän samankaltaisia. Aasiassa revontuliin taas liittyy kokonaan toisen tyyppisiä uskomuksia – niistä sarjan seuraavassa osassa enemmän.

Lähteet:

kansanperinne