Askarruttaako jonkin tapahtuma syy tai etkö osaa sitä tulkita? Voit etsiä vastausta riimuista - niin vanha kansakin olisi tehnyt.

Tammi-, eli sydänkuussa kaadettiin kestävimmät hirret ja ennustettiin tulevan vuoden ilmoja. Tammikuu on kalenterivuodemme ensimmäinen kuukausi 1500-luvulta asti. Tammikuuta pidettiin talven keskuksena ja siitä käytettiin myös nimitystä sydänkuu. Vielä tänäkin päivänä puhutaan sydäntalvesta kun tarkoitetaan talven keskivaihetta.

Hulluudelle, erilaisille peloille ja kaatumataudille (joka siis ennen luokiteltiin mielisairaudeksi) löytyi ennen muinoin mielenkiintoisia parannusmenetelmiä, sairaille juotettiin esimerkiksi sammakon verta tai pääkallosta viinaa.

Jos luet Mustaa raamattu, niin tulet hulluksi. Näin minua peloteltiin 1980-luvulla lukemasta kirjaa. P.S. en tullut hulluksi!

Linnuilla on ollut ennen vanhaan monia tehtäviä, sillä syntyihän koko maailma sotkan munasta ja joutsen kulki olevaisen- ja tuonpuoleisen maailman välillä tuomassa viestejä.

Vanhat suomalaiset perinnetaiat saattavat nykypäivänä huvittaa, mutta ennen aikoina niihin on uskottu vahvasti.

Onko sinua vaivannut koskaan kuivatauti, ronkkatauti tai luuvana? Hauskankuuloisia sanoja ja tautikin on ihan tuttu.

Vatsakivuista kärsittiin muinoikin, ja niiden arveltiin syntyvän muun muassa siksi, että "verenkäynt ei ole hyvä". Vatsavaivoilla oli myös lukuisia erilaisia, vielä nykyisinkin käytettyjä nimiä: vatsanväänteet, vatsatauti, mahastaottaja, mahanpurut, vatsakuume ja kattarit (kovat ja pehmeät eriteltynä).

Rokot ja kulkutaudit tappoivat ihmisiä paljon Suomessakin, kun hygienia oli puutteellista ja tietämys suojaantumisesta olematonta.

Vapaaehtoistyö ja erilaiset talkootyöt ovat olleet monien huulilla viime vuosina. Osalle vanha talkookulttuuri tuntuu modernissa maailmassa vieraalta, mutta osa kaipaa entisaikojen yhteisöllistä tapaa tehdä asioita yhdessä. Onko talkoilu katoamassa vai onko sen muoto vain muuttunut?

Suomi rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen suureksi osaksi uudestaan talkoovoimin. Syntyi uusia kyliä, ja sekä rakentamiseen että muiden elämänedellytysten luomiseen tarvittiin paljon työtä ja yhteiseen hiileen puhaltamista. Ei ollut väliä, mikä työ tuli kenenkin hyödyksi, vaan ajateltiin yhteistä hyvää.

Perinteisesti talkoille onkin ollut yhteistä, että kun naapuri, ystävä tai kylänmies pyytää avuksi, toista autetaan miettimättä, saako suoran vastapalveluksen. On luotettu, että omalta kylältä löytyy apua, kun sitä aikanaan itse tarvitsee. Kiireinen kaupunkilaiselämä on kadottanut tai ainakin osittain muuttanut tätä ajattelutapaa. Enää ei kokoonnuta yhteisiin heinätalkoisiin tai kunnostamaan rakennuksia.

Koneet ovatkin osaltaan vaikuttaneet talkooperinteen vähenemiseen, sillä enää ei tarvita koko kylän miehiä viljelemään maata ja hoitamaan työt hevosilla, vaan yksi tai muutama mies hoitaa työt traktorilla. Lisäksi monet kädentaidot ovat vähentyneet ja samalla vähentäneet naapuriavun käyttöä. Lienee harvinaista, että naapurista löytyisi nykyään seppä, suutari tai vaatturi.

Vanhan elvyttämistä ja talkoiden uusia muotoja

Talkooperinteiden häviämiseen on kuitenkin havahduttu, ja Suomeen on perustettu useita järjestöjä, jotka edistävät talkoiden järjestämistä. Ne pyrkivät lisäämään yhteisöllistä tekemistä kaikkien hyväksi. Tänä vuonna myös ympäristöministeriö ja maa- ja metsätalousministeriö myönsivät METSO-ohjelman rahoitusta kyläyhdistysten talkooperinteitä tukevaan hankkeeseen.

Osittain talkoiden muodot ovat kuitenkin muuttuneet. Luonnonsuojeluyhdistykset järjestävät talkooleirejä, joilla saatetaan niittää luonnonniittyjä tai kunnostaa vanhoja riukuaitoja, ja monet kylä- tai paikallisyhdistykset hoitavat edelleen rakennusten maalaamista tai muuta kunnostamista talkoovoimin. Myös erilaisten paikallisten tapahtumien järjestäminen kokoaa väkeä yhteen.

Enimmäkseen talkootyö tapahtuu kuitenkin aiemmista poikkeavissa puitteissa. Erilainen vapaaehtoistyö järjestöissä, aina hyväntekeväisyysjärjestöistä urheiluseuroihin, työllistää vapaa-aikana. Lisäksi talkootyö voi olla selkeämmin ihmiseltä ihmiselle tehtävää eikä suuremman joukon keskinäistä yhteistyötä. Moni lienee vaikkapa korjannut tietokoneen toiselle tai auttanut jossain pienessä askareessa. Voisiko sen määritellä talkootyöksi, jos se tapahtuu ilman palkkaa tai vastiketta?

Kenties muistat myös lapsuuden kouluajoista koulupäivinä olleet yhteiset kouluympäristön siivouspäivät, jolloin luokat siistivät tienvarret ja yleisiä alueita roskista. Tällaisia siivoustalkoita järjestävät myös monet muut tahot seurakunnista kyläyhdistyksiin.

Uuden ajan talkoiksi voisi kenties laskea tavalla tai toisella aikapankki-toiminnan. Siinä ihmiset vaihtavat taitoja tai tarvikkeita keskenään. Vaihtoyksikkönä käytetään aikaa, joten vaikka toiminta on toisen auttamista, se tehdään samanarvoiseksi määriteltyä vastiketta vastaan. Viime vuosina päätään ovat alkaneet nostaa myös yhteisölliset ruokaan liittyvät projektit. Ruokapiirit ja –osuuskunnat huolehtivat yhdessä joko lähiruoan toimittamisesta ihmisille tai yhdessä viljelystä.

Tampereella Suomen Talkoot ry –yhdistys on aloittanut yhteisöllisen kaupunkiviljelyn viemällä eri puolille kaupunkia kasvulaatikoita, joissa kasvaa erilaisia kaikkien nautittavaksi tarkoitettuja kasviksia. Tarkoituksena on myös, että lähiympäristön asukkaat osallistuisivat viljelyksien hoitoon. Monissa talkoomuodoissa yhdistyykin sekä hyöty että huvi. Yhdessä tekeminen on mukavaa ja työn tulokset miellyttävät myös silmää.

Mukavia yhteistalkoita nykyajan haasteet huomioiden

Vanhanmallinen talkookulttuuri kohtaa nykyisin useita haasteita. On jopa valtion taholta väläytelty vapaaehtoistyön verottamista, vaikka samalla säästöpaineissa yhä enemmän tehtäviä haluttaisiin siirtää vapaaehtoisille toimijoille. Esimerkiksi aikapankki-toiminta on kuitenkin joutunut jo verottajan syyniin. Epäselvät tilanteet saattavatkin vähentää talkoovoiman käyttöä.

Lisäksi talkoiden aikaansaamista hankaloittavat monien vapaa-aikaa ja energiaa verottavat kiire sekä vaativa työ. Kiireisille ihmisille kutsut on lähetettävä jopa kuukausia etukäteen. Yhteisen työn ohelle on myös tärkeää järjestää yhteistä vapaa-aikaa sekä miellyttävät ruokailuhetket, jotta talkoista jää kaikille hyvä mieli. Työtehtävien tulee olla riittävän helppoja ja selkeitä, jos talkoista haluaa todella hyötyäkin.

Talkoiden järjestäjän kannattaa varautua vastakutsuun ja olla valmis yhtä lailla auttamaan muita, laskematta työtunteja, euroja tai hyötyjen määrää. Monet meistä voisivatkin katsoa peiliin sen suhteen, paljonko olemme valmiita tekemään toisten hyväksi ilman, että alamme miettiä, ovatko pussit tasan. Jos hyvällä mielellä autat toista, voit olla varma, että jonain päivänä saat hyvän takaisin tavalla tai toisella.

Vanha kunnon naapuriapu kunniaan!

Kansanlääkintäseura ylläpitää perinnetietoa suomalaisesta kansanparannuksesta, tukee sen tutkimusta ja kehittää kansanlääkintäperinteen ja oppilääketieteen välistä ymmärrystä.

Luonnontilaiset uhripaikat, hiidet, ovat osa suomalaista kulttuuri- ja luonnonperintöä. Hiisipaikassa voi olla pyhiä puita, kiviä, lähteitä, puroja, kallioita tai metsiä. Hiisillä on uskottu olevan kohtalonyhteys ihmisten elämään ja ajateltu olevan tuonpuoleista voimaa, väkeä. Suomen hiisiä vapaaehtoisvoimin kartoittava ja tietoja keräävä Taivaannaula ry on myös lanseerannut kansallisen Hiisien päivän, jota vietetään vuosittain 28. maaliskuuta.

Teen hapanleipää juureen. Niin teki mummokin, ja hänen äitinsä. Taikinajuuren on jokainen saanut omalta äidiltään. Juuren mukana siirtyvät muistot ja tarinat. Se liittää meidät toisiimme yli aikojen. Leipäjuuri kertoo elämän jatkumisesta, iättömästä henkisyydestä. Suvussa leivän leipomiseen on aina liittynyt henkisyys, hitaus ja hartaus. Rakastan tätä tapaa. En tiedä, kuinka vanha suvussa kiertävä taikinajuuri on. Sen siirtäminen aikanaan tyttärelleni merkitsee sukupolvien ketjua ja kaiken liittymisestä yhteen. Se kiinnittää huomion tekojemme kauaskantoisiin seurauksiin. Hapanleivän juuri on kuin perisuomalainen mandala – sukupolvien elinajat ylittävä kosmoksen kokonaisuus.

Kauan ennen nykyaikaista joulua juhlittiin Saturnaliaa. Kaikki tutut asiat käännettiin mullinmallin: Saturnaliaan kuului, että isännät valmistivat juhla-aterian orjilleen ja söivät itse viimeisinä. Isäntä saattoi jopa pestä orjiensa jalat, koska halusi osoittaa inhimillistä tasa-arvoa – sitä ajatusta, ettei todellinen mestari ole orjaa suurempi.

Suomalaisessa maailmansyntymyyttissä maailma luodaan vesilinnun munasta, maata sukeltamalla tai takomalla taivaan. Maailma syntyi siis paljon runollisemmalla ja mielikuvituksellisemmalla tavalla - kuin mitä alkuräjähdys tai raamatun luomiskertomus antaa ymmärtää - jos suomalaista kansanperinnettä on uskominen.

Aivan ihana järkälemäinen teos Uno Harva:Suomalaisten muinaisusko on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisu, jossa on yhtä painavaa tekstiä kuin on kirjakin.

Suomalaisilla on vahva juuret metsään ja metsän eläimiin. Monilla kytkös on piilotajunnan puolella eikä näy arkielämässä. Siksi Pohjolan voimaeläimet kirja ja siihen tehdyt kortit vetoavatkin niin syvästi meihin. Ne tuovat meidät askeleen lähemmäs perimäämme.

Muinaisille suomalaisille luonto oli kirkko ja sen eläimet pyhiä. Suomen pyhien eläimien kiistaton kuningas on karhu, jonka nimeä ei saanut lausua eikä kuvaa piirtää. Hirvi herätti pelkoa ja joutsen ihailua. Pyhät eläimet ovat yleensä olleet myös hyviä riistaeläimiä. Joutsenen kohdalla oli kuitenkin toisin. Kuolo korjasi sen, joka uskalsi tappaa joutsenen.

Monet upeat ja taitoa vaativat käsityöammatit ovat hävinneet tekniikan ja automaation aikakaudella.  Esittelemme sivustolla joukon upeita kädentaitoja. Ensimmäisenä vuorossa seppä.

Muinaissuomalaisen käsityksen mukaan litteähkön maapinnan ylle kaartui kupumainen taivaankansi, jota tuki keskeltä Pohjantähteen eli Taivaannaulaan nojaava maailmanpylväs. Öisin taivas värittyi tähdistä mahtavaksi kirjokanneksi, jota tutkimalla tietäjien kerrotaan saaneen osan mahdistaan.

Myyttiset Pohjolan naisjumalattaret saavat oikeutetun esittelynsä Karolina Kouvolan kirjassa Pohjolan jumalattaret. Entisaikaan jumalattarilta pyydettiin niin naima- ja pyyntionnea, ja heidän tiedettiin voivan vaikuttaa moneen asiaan.

Suomalaisen kansanuskon mukaan olisit varmasti maailman onnekkain ihminen, jos kantaisit mukanasi jäniksenkäpälää, karhunhammasta, korpinkiveä, ukonvaajaa ja hevosenkenkää. Nämä kaikki ovat ikivanhoja suomalaisia taikakaluja - mutta tiedätkö millaisia ominaisuuksia näiden onnentuojien taustalla on?

Juhannusta on vietetty pohjoisessa kautta aikain, vaikka nimi viittaakin Johannes Kastajaan ja siten kristinuskoon. Ennen sitä kutsuttiin Ukon juhlaksi ja sitä viettämällä pyrittiin turvaamaan hyvä sato – ja hedelmällisyys. Juhannus on myös lemmen nostamisen aikaa, mutta minkälaisia taikoja voit tehdä, ja mitä niillä tavoitellaan?

Paluu Jumalattaren luontoon vie meidät naiseuden ja voiman alkulähteille, jossa on jotakin tuttua, mutta niin ihanan mystistä! Kirja antaa tietoa muun muassa villiyrteistä, parantavista öljyistä ja lemmenrohdoista sekä luomisvoimaa ja intuitiota vahvistavista harjoitteista.

Martti Haavion kirjassa Suomalaiset kodinhaltiat seikkailee tontut ja oudommatkin mystiset kummajaiset. Ennen vanhaan näillä olennoilla oli suuri merkitys joka päiväisessä elämässä, osasivathan nämä haltiat niin helpottaa, kuin vaikeuttaa ihmiset elämää merkittävästi.

Puukeppi oli kiven ohella ensimmäinen ihmisen käyttämä työkalu. Vielä pari sataa vuotta sitten useimmat tarve-esineet valmistettiin Suomessa puusta. Myös ensimmäiset veneet, laivat, pyörät ja lentokoneet valmistettiin suurimmaksi osaksi tai täysin puusta.

Myyttiset eläimet kirjassa Liisa Kaskituo nyky-ihmistä liki, 40 Suomessakin elävää eläinlajia, aina hämähäkistä hirveen. Eläimet ovat täyttä totta, mutta miten lienee niiden mahdin laita? Se selviää ainakin osittain kirjan lukemalla.

Auteretar, Otavatar ja Suonetar ovat kolme luonnonvoimasta hengetärtä suomalaisesta kansanperinteestä. Mutta mitä nämä ikivanhat luonnonvoimat edustivat ja olisiko niillä vielä käyttöä nykypäivän naisille? Muinoin erilaisia hengettäriä lymysi lähes joka paikassa, niin asuintaloissa, ulkorakennuksissa kuin luonnossa. Nämä mystiset olennot lienevät nykyihmiseltä piilossa, mutta heidän sanomansa kantaa kyllä!

Suomalaisessa mytologiassa arkkityypit ilmenevät jumalhahmoissa, luonnonhengeissä ja tarinoiden toistuvissa rooleissa. Entä tunnetko suomalaisen kansanperinteen naisarkkityyppejä, jotka auttavat ymmärtämään ihmismieltä ja toimivat myös psykologisina peileinä, samalla kun tekevät tarinoista ja myyteistä vaikuttavia ja ikiaikaisia. Mutta millaisia naisarkkityyppejä olivat Päivätär, Kuutar, Suvetar, Mielikki ja Vellamo?

”Mikä on aina valkoinen takki päällä päivin ja öin?” kyselee vanha suomalainen arvoitus. Koivuntuohihan se! Entisaikaan kaikkea ei saanut valmiina kaupasta. Vanha kansa osasikin käyttää lähimetsistä saatavia luonnonmateriaaleja kaikin tavoin hyödykseen. Taidot opittiin joko kokeneemman opastuksella tai kantapään kautta kokeilemalla. Yksi tällainen materiaali oli koivuntuohi – joustava, kestävä, monikäyttöinen ja kaunis raaka-aine, josta voi valmistaa mitä moninaisempia tarve- ja koriste-esineitä.

Kansanuskon yöpuoli kirjassa Pasi Klemettinenesittelee kauhua, inhoa, murhetta ja jopa surmaa tuovia olentoja kuvituksen kera. Aivan ihanan kauheaa luettavaa näin pimeneviin syysiltoihin. Muun muassa Louhi, Hiiteläiset ja Rahkoi olivat olentoja, joita muinon pidettiin pelottavina olentoina. Louhi on pohjolan portto emäntä (portolla on tarkoitettu pahamaineista naista, ei prostituoitua), Hiiteläiset hevosilla kulkevia vainajaolentoja ja Rahkoi puolestaan muutti kuun vähitellen mustaksi.

Etsijän opas, niin, sellaisiahan me kaikki ollaan, etsijöitä...Nykyihmistä lienee vaivaavan juurettomuus, siksi luontoyhteys, erilaiset rituaalit ja kansaperinne nostavat päätään. Reetta Rannan Rituaalikirja - etsijän opas johdattaa meitä lähemmäs tätä maailmaa.

Niinkin "tavallisesta" eläimestä kuin jäniksestä, löytyy yllätyksellisen paljon kertomuksia ja näkökulmia, tämän todistaa teoksellaan Marjut Hjelt: Jänis maailman myyteissä ja tarinoissa. Ja jos kertomuksia, löytyy myös nimityksiä, kuten jänö, pupu, pitkäkorva, vemmelsääri, töpöhäntä tai vaikkapa ristihuuli.

 Kirsti Runavik: Pohjoinen shamanismi on tervetullut uutuus shamanismista, shamaanirummuista, rituaaleista ja rumpumatkoista kiinnostuneille. Shamanismiin suuntautuneita suomalaisia - ja vielä "nuoremman polven kirjoittajia" on vähän - ja niinpä Kirstin kirja on varsin ihana uutuus! Kirja yhdistelee omakohtaisia kokemuksia, tiedettä ja kansanperinnettä jouhevasti.

Karhu, kontio, otso, kouvo...karhu on ollut kautta vuosituhansien sekä rakastettu, pelätty että kunnioitettu eläin. Karhu on nähty taivaalla, sen pyyntiin liittyy monia erilaisia uskomuksia, myyttejä ja rituaaleja. Kirjassa Karhu - Pohjoisten kansojen myyttejä Pasi Klemettinen avaa varsin rikasta karhukulttuuria sekä myyttien että perinteiden kautta. Muinoin karhu nähtiin melkeinpä jumalallisena olentona, jota kyllä pyydettiin, mutta sen pyyntiin suhtauduttiin suurella kunnioituksella. Karhun kaatamista ja sitä seuranneita peijaisia värittivät erilaiset rituaalit, riiippuen siitä, missä päin pohjoista maailmaa asuttiin.

Suomalaisille juhannus on aina ollut mystistä ja maagista aikaa. Silloin on perinteisesti tehty lemmen loitsuja ja arvottu tulevaa kumppania, esim. seitsemän kukkaa tyynyn alle on varmasti kaikkein tunnetuin juhannusloitsu nykypäivänä. Ja luonnollisesti juhannuksen yöttömässä yössä moni lapsi on laitettu alulle.